Historia

1400–1674

Varhaisvaiheet ja Flemingien aika

Suomenlahden saaristoa on alettu asuttaa sitä mukaa, kun saaret kohosivat jääkauden jälkeen merestä. Entinen merenpohja on hedelmällistä maata, ja jäätä uhmanneet jyrkät kalliomäet ovat olleet edullisia puolustettavia.

Qvidja sijaitsee Paraisten Lemlahden saarella, jossa maa kohoaa lähes puoli metriä vuosisadassa. Lemlahden saaren pohjoispuolella on suuri kivinen laituri, joka tänä päivänä sijaitsee 7–8 metriä merenpinnan yläpuolella. Laiturin sijainnista päätellen saarella on ollut vakituista asutusta jo 400–600-luvuilla.

Ensimmäiset kirjalliset tiedot Qvidjasta ovat 1400-luvulta. Silloin merenpinta oli vielä lähes kolme metriä korkeammalla kuin nykyään, joten tilan pohjoispuolella sijaitseva Piiton salmi oli leveämpi ja toimi aktiivisena vesireittinä. Ympäristö oli todennäköisesti metsäisempää kuin nykyään, mutta jyrkkärantainen saari lienee muuten ollut lähes nykyisen kokoinen.

Qvidjan tila on kirjattu 1400-luvun alkupuolen asiakirjaan, jossa saksalaissyntyinen turkulaiskauppias Peter van der Linden myy tilan Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Piispa maksoi tilasta 400 markkaa sekä puoli pakkaa ieperniläistä kangasta. Asiakirjan perusteella Qvidjan nimi oli jo vakiintunut, ja korkeasta kauppahinnasta päätellen Qvidja oli tuolloin huomattava tila.

Piispa jakoi perintötilansa Turun tuomiokirkon ja sukulaistensa kesken vuonna 1439. Qvidjan tila siirtyi Maunu Tavastin veljelle Jöns Olofinpoika Tavastille ja tämän vaimolle Marta Klauntyttärelle Djäknin suvusta.

Vuonna 1477 tila siirtyi perinnönjaossa Jöns Olofinpojan tyttärenpojalle, Vehmaan kihlakunnantuomari Joakim Henrikinpoika Flemingille. Kalmarin unionin perustanut, Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa hallinnut Kuningatar Margareeta I oli vuonna 1396 langettanut aatelistolle kivisten kartanoiden rakennuskiellon, joka kumottiin vuonna 1483. On siis hyvin mahdollista, että Joakim Fleming pani alulle Qvidjan kivilinnan rakennustyöt.

Joakim nousi vuonna 1488 valtaneuvokseksi ja Turun linnan voudiksi, mutta menetti pian voudin asemansa. Joakimin kuoleman jälkeisistä vuosista 1496–1517 tilan hallitsijasta ei ole tietoja, mutta taloutta lienee pyörittänyt Joakimin leski tai paikallinen vouti.

Vuonna 1517 Qvidjan peri Joakimin vanhin poika Erik Fleming. Noustuaan valtaneuvokseksi Erik oli läheinen kuningas Kustaa Vaasan kanssa ja Suomen alueen vaikutusvaltaisin mies, joten suurella todennäköisyydellä Qvidjan rakennuskantaa parannettiin sen mukaisesti. Erik kuoli Qvidjassa vuonna 1548, ja Qvidjan tila siirtyi hänen pojalleen Joakim Erikinpoika Flemingille.

Joakim oli 13- tai 14-vuotias periessään tilan, joten tilan hallinnointia jatkoi hänen äitinsä Hebla Sparre, Erikin puoliso. Heblalle jäi useita maatiloja, mutta Qvidjaa hän piti säterinään. Siellä hän emännöi myös vuonna 1555, kun kuningas Kustaa Vaasaa teki vierailun Suomessa. Vierailua varten tilalla tehtiin hyvin todennäköisesti uudistustöitä.

Joakim kuoli vuonna 1563, ja tila siirtyi Joakimin nuoremmalle veljelle Klaus Erikinpoika Flemingille. Taloudenhoitajana toimi edelleen Hebla Sparre, koska hänet mainitaan osassa lähteitä tilan haltijaksi. Hebla Sparre kuoli vuoden 1571 tienoilla, mutta Klaus nai pari vuotta myöhemmin Ebba Stenbockin, joka jäi hallitsemaan tilaa samalla kun Klaus jatkoi politikointiaan etupäässä Tukholmassa.

Kuten isänsä, myös Klaus oli aikansa mahtavimpia suomalaisia. Hän sai vapaaherran ja yliamiraalin arvon vuonna 1569 ja valtakunnanmarskin arvon vuonna 1590, ja hän toimi Suomen ja Viron käskynhaltijana ja ylipäällikkönä vuodesta 1591 kuolemaansa vuonna 1597 asti.

Klausin vaimo Ebba oli Kustaa Vaasan viimeisen puolison Katariinan sisko. Kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välille syntyi valtakiista, jossa Klaus Fleming asettui puolustamaan kuningasta. Kaarle-herttua voitti taiston. Klaus ehti kuitenkin kuolla jo vuonna 1597 ennen kuin herttua ennätti rankaisemaan häntä. Sen sijaan Kaarle-herttua mestautti kostona Klausin ainoan elossa olevan pojan.

Jos Hebla Sparre oli hallinnut Qvidjaa taitavasti, ei hänen miniänsäkään osoittautunut helposti nujerrettavaksi. Miehensä kuoltua Ebba Stenbock otti komentoonsa Turun linnan ja johti sen puolustustaistelua Kaarle-herttuaa vastaan, mutta joutui tyttärineen vangituksi Tukholmaan. Qvidjan Kaarle-herttua antoi suosikilleen, Hieronymus Birckholtzille, saksanruotsalaiselle diplomaatille, joka oli usein ollut Klaus Flemingin kanssa vastatusten ja mennyt naimisiin Klausin veljentyttären, Anna Flemingin kanssa. Hänen kautensa Qvidjassa ei jäänyt kuitenkaan pitkäksi, sillä Ebba Stenbock sai tilan uudelleen haltuunsa vuonna 1608. Ebba kuoli Ruotsissa vuonna 1614.

Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin tytär, isoäitinsä mukaan nimetty Hebla Fleming meni vuonna 1615 naimisiin kreivi Peter Banérin kanssa ja peri Qvidjan. Perhe asui enimmäkseen Ruotsissa, joten tilaa ylläpitivät voudit. Peter Banérin kuoltua vuonna 1644 tilaa hallitsivat vuoronperään Peterin kolme veljeä Nils, Klaus ja Gustav Banér, joista kukaan ei asettunut tilalle, ja vuonna 1674 Gustav Banér myi tilan pois.

1674–1777

Kolme omistajasukua

Maaherra Carl Falkenberg af Trystorp hankki vuonna 1674 Qvidjan tilan itselleen. Qvidjan kartanon kivilinna ja linnanpihalla sijaitsevat puurakennukset olivat vuosikymmeniä kestäneen alennustilan jäljiltä huonossa kunnossa, mutta Falkenbergin panostukset tilalla tulevat ilmi reduktiokomission tutkimuksesta, joka tehtiin vuonna 1683.

Kuningas Kaarle XI oli määrännyt vuoden 1680 reduktiopäätöksessä vuoden 1632 jälkeen aatelistolle luovutettujen lahjoitus- ja läänitysmaiden palauttamista kruunulle, minkä edistämiseksi aateliston omaisuudet inventoitiin. Falkenbergin uudistuksiin kuului 12 huoneen hirsitalo, yhdistetty panimo- ja keittiörakennus, kaksi tallia ja hyvin rakennettu navetta. Panimo on säilynyt tähän päivään ja toimii nykyään kappelina [linkki].

Vuosina 1697–1738 tilaa hallitsivat Falkenbergin tyttäret Elisabet Gustaviana ja Catharina Charlotta Falkenberg. Paraisten historian kirjoittaneen Kari Suistorannan mukaan kartano oli Falkenbergin perillisten aikaan omavarainen tila, johon kuului laaja viljelysmaa, kolme kalastamoa, uudehko puutarha sekä metsää. Lisäksi kartanon palveluksessa työskenteli seppä, mylläri, räätäli ja pellavankutoja.

1777–2014

Von Mellin jälkeläisillä

Apteekkari Lars Henrik von Mell päästi Rothsteinin pälkähästä ostamalla häneltä Qvidjan 1777. Von Mell kunnosti paljon ränsistymään päässyttä tilaa, muun muassa sen linnaa, joka sai nykyisen muotonsa hänen aikanaan. Myös kartanon puutarhaa laajennettiin 1770–1780-lukujen kuluessa. Von Mellin tiedetään omistaneen tupakkaplantaasin ja lääkepuutarhan, mutta ne saattoivat sijaita myös muualla kuin Qvidjassa.

Von Mellin kuoltua tila siirtyi hänen leskelleen Hedvig Dorotealle, jonka kuoltua vuonna 1800 tilan peri von Mellin tyttären mies kapteeni Anders Johan Prytz. Kapteeni Prytz asui perheineen Qvidjassa. Prytzien aikana päärakennuksen suureen saliin teetettiin seinämaalaukset turkulaiselta lavastemaalari Hellsténiltä, mikä voisi viitata rakennuksen statuksen kohonneen päärakennukseksi.

Kapteeni Prytzin kuoleman jälkeen vuonna 1824 tilan omistajaksi jäi kapteenin leski ja apteekkari von Mellin tytär Hedvig Maria. Hän hallitsi tilaa vielä seuraavat 40 vuotta. Hedvig Maria Prytzin aikana tilalla oli hyvin vilkas seuraelämä. Vieraana kävi paljon kirjailijoita ja taiteilijoita. Hänen aikanaan alettiin myös kaikki vieraat punnita harmaakivilinnan suurella viljavaa’alla.

Kaikkien vieraiden painot merkittiin Kuitian vaakakirjaan, jossa ne ovat vieläkin.
Kirjasta voi lukea muun muassa, että Johan Ludvig Runeberg painoi kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa käydessään kartanossa vuonna 1827. Tilan merkityksestä kertoo myös säännöllinen höyrylaivayhteys, joka aloitti liikennöinnin Turusta Qvidjaan vuonna 1859. Höyrylaivalaituri siirrettiin kahden kilometrin päähän Kassorille vuoteen 1922 mennessä.

Kun Hedvig Maria Prytz kuoli vuonna 1863, kartano päätyi hänen pojantyttärensä poikien Carl Johan Wolmar ja Lars Oscar Wilhelm af Heurlinin haltuun. Veljekset Wolmar ja Wilhelm af Heurlin ryhtyivät kartanon historian ehkä suurimpiin uudistuksiin.

Vuonna 1866 valmistui uusi päärakennus. Wilhelm jättäytyi tilanhoidosta jo 1870-luvulla, mutta Wolmar jatkoi lisäämällä linnanpihan kokonaisuuteen pehtoorin talon 1870-luvulla, uuden puutarhurin talon 1880-luvulla ja meijerin 1890-luvulla. Suurin osa nykyisen linnanpihan rakennuksista on Wolmar af Heurlinin kaudelta.

Wolmar af Heurlin päätti sotilasuransa vuonna 1868 ja keskittyi Qvidjan maatalouden kehittämiseen. Hän hankki viljelykseen uusia lajikkeita, yhdisti pieniä peltosarkoja ja salaojitti uutta peltomaata. Karjan kasvatusta tehostettiin rakentamalla uudenaikainen tiilinavetta, joka seisoo edelleen näkyvällä paikalla talouspihalla. Tilan koneistaminen aloitettiin hankkimalla muun muassa moderni äes ja niittokone sekä 1890-luvulle tultaessa kylvökone.

Vuonna 1872 tilan yhteyteen perustettiin höyrysaha ja höyryvoimalla toimiva mylly, ja vuoteen 1906 mennessä myös tervapolttimo. Kehitystyöstään Wolmar af Heurlin nimitettiin maanviljelysneuvokseksi. Saman arvonimen saivat aikoinaan myös hänen poikansa ja pojanpoikansa, mikä kertoo Qvidjassa tehdystä korkealuokkaisesta ja arvostetusta työstä.

Wolmar af Heurlinin poika Alexander Vilhelm af Heurlin siirtyi tilan isännäksi vuonna 1908. Tila jatkoi kasvuaan, ja työväelle rakennettiin uusia asuinrakennuksia. Inventoinneista selviää, että rakennuskanta rikastui vuoteen 1924 mennessä myös leivintuvalla, vaunuvajalla, maatalouskonetallilla ja entiseen panimoon sisustetulla pajalla sekä vuonna 1919 saaren pohjoisrantaan perustetulla af Heurlin -suvun hautapaikalla.

1920-luvulla viljeltyä peltoalaa oli jo 600 hehtaaria. Höyrysaha oli lopetettu kannattamattomana vuonna 1918, mutta vuonna 1928 perustettiin tiilitehdas, ja saaresta saatiin siltayhteys mantereeseen. 1930-luvun alussa linnanpihan paja muutettiin kappeliksi.

Vuosina 1934–1949 tilaa hallitsi Vilhelm af Heurlinin leski Margareta af Heurlin, omaa sukua Aminoff. Hänen aikanaan uudistustyöt keskittyivät päärakennukseen. Vuonna 1949 tilan perineet agrologi Håkan af Heurlin ja vaimonsa Elly Aminoff tekivät yhtä lailla runsaasti muutoksia päärakennuksessa.

Sotien jälkeen suoritetussa maanjaossa vuonna 1952 tilasta lohkottiin asutustiloille noin 40 prosenttia lähinnä metsää käsittänyttä maata. 1950-luvun lopussa järjestettiin kartanotilaa koskevat tutkimukset ja kivilinna ja päärakennuksen vanhemmat kellarit mitattiin. Vuonna 1967 kartano nimettiin kulttuurihistorialliseksi suojelukohteeksi, ja vuonna 1979 valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi.

Vuodesta 1976 alkaen tilan isäntänä oli Håkan ja Elly af Heurlinien poika Anders af Heurlin, joka harjoitti maanviljelystä ja laajensi lihakarjan tuotantoa. 1990-luvun lopussa lihakarjan pitämiselle etsittiin vaihtoehtoa lähiympäristöön suunniteltavasta hotelli- ja vapaa-ajan keskuksesta, jota varten teetettiin rakennusinventointeja sekä osayleiskaava, jossa huomattava osa tilan rakennuksista sai suojelumerkinnän. Hanke ei kuitenkaan toteutunut, ja sittemmin viljelysmaa on ollut enimmäkseen vuokrattuna ulkopuolisille.

Vuonna 1738 Elisabeth Falkenberg myi Qvidjan maaherra Carl Johan Creutzille. Creutzin suku on merkitty Suomen Ritarihuoneeseen ensimmäisenä kreivillisenä sukuna. Omaisuuden peri vuonna 1758 isänsä kaima, vapaaherra ja lähettiläs Carl Johan Creutz. Carl Johan nuorempi joutui antamaan tilan valtakirjat pantiksi rahan lainaamista vastaan Simon Petter Rothsteinille, ja kauppakirjoiksi panttikirja muutettiin 1769.

Koska Rothstein ei ollut aatelinen, hän joutui anomaan kuninkaalta erityisoikeutta omistaa kartano, ja virallisesti hänestä tuli Qvidjan haltija 1776. Väliinjääneet vuodet olivat hankalia Rothsteinin aseman kannalta: niin Qvidjan talonpojat kuin muutkin pitäjäläiset suhtautuivat häneen kalseasti. Vuodelta 1772 on säilynyt kirje, jossa kivilinna todetaan tarpeettoman suureksi ja lähiaikoina purettavaksi.

2014–

Ravinteiden kierrätyksen ja hiiltäsitovan ruoantuotannon kokeilutilaksi

Saara Kankaanrinta ja Ilkka Herlin ostivat Qvidjan 2014. Tilan historia jatkuu elävänä maatilana. Se hankittiin pilottitilaksi, jolla voitaisiin kokeilla ravinteita kierrättävää, Itämerta kuormittamatonta ja hiiltä ja muita päästöjä sitovaa maanviljelyä. Kulttuuriperintönä mukana tuli keskiaikainen kivilinna, noin 30 korjattavaa rakennusta ja maahan tiiviisti kietoutuva historia. Paljon nähneestä, yli puoli vuosituhatta paikallaan seisseestä linnasta tulee kestävän ja nykyaikaisen maa- ja metsätalouden symboli.

Kevään 2017 aikana tilalle saapuu ylämaankarjaa ja hevosia ja sen pellot otetaan käyttöön viljelykierron periaatteella. Tilan päätuote on biometaani, jota valmistetaan uusissa energiatuotantolaitoksissa. Tilan lämpö, sähkö, lannoitteet ja liikennepolttoaine saadaan omasta bioenergiasta.

Qvidjassa luodaan tilaa mahdollisimman suurelle elonkirjolle maan päällä ja alla. Kaikki siellä tehdään luonnon monimuotoisuutta vaalien.